Elää kuin viimeistä päivää?

Jokin aika sitten olin tilanteessa, joka saattoi minut ajattelemaan elämän rajallisuutta ja sitä, kuinka ohut on se raja, jonka jälkeen minua ei ole tässä ajassa tai sitten läheisiäni ei ole täällä enää kanssani. Tavallisesti arki vie ajatukseni, kiire täyttää päivät (ja joskus yöt) ja oravanpyörässä pyöriessä ei paljon kerkiä tärkeitä asioita miettimään. Niin monet asiat sujahtavat "to do" -listalla kärkeen, aivan kuin kukaan muu ei työmaailmassa voisi paikkaani täyttää.

Vauhtisokeus hämärtää ja epäolennaiset helposti kiilaavat olennaisten edelle. Tarvitaan pysähtymistä, jotta olennainen löytyy. Sairaalapedillä maatessani sujahtikin mieleeni suuresti ihailemani Marimekon Kirsti Paakkasen suuhun laitettu ajatus: "Tee töitä niinkuin eläisit tuhat vuotta, rakasta niinkuin tämä päivä olisi viimeinen."

Elämässä ei loppuen lopuksi ole paljon todella tärkeitä asioita. Teorian tasolla kärkijoukoissa minulla noiden tärkeiden asioiden listalla on kumppanini, jonka kanssa on loppuen lopuksi oikein mukava elämää yhdessä elellä. Miten usein kuitenkin toimin ja elän kuin juuri tuo suhde olisi itsestäänselvyys tai toinen aina vaan siinä mukana kulkemassa? Elän arjessani yleensä niin, että Paakkasen ajatus kääntyy perversioksi: "Tee töitä niinkuin tämä päivä olisi viimeinen, rakasta niinkuin eläisit tuhat vuotta."

Työelämä (tai muu harrastelu) uuvuttaa, jos aika on aina kortilla. Sellaista näen työnohjaajana aivan liian paljon. Ei työ tekemällä lopu. Mutta aika itselle tärkeiden ihmisten kanssa loppuu jonain hetkenä. Joskus dramaattisesti, joskus suunnitellusti. Miten siis käytän tämän kallisarvoisen ajan viisaasti ja hellästi, jottei tarvitse sitten jossitella? Miten tänään näytän toiselle ihmiselle, että hän on minulle tärkein?

- Sari -