Menneisyyden varjot
Olen tyypillinen 1970-luvun kasvatti. Pärjään, osaan ja selviän. Olen ahkera ja aikaansaava. Kaiken kaikkiaan olen kovin reipas ja itsenäinen. En halua olla kenellekään rasitteeksi, vaan pyrin hoitamaan hommani napakasti ajallaan, jotta ei kukaan pääse moittimaan minua laiskaksi tai lusmuilijaksi. Duunia tämän eteen on täytynyt tehdä niin töissä kuin vapaa-ajalla.
Pelottavaa on, että olen noissa pääni sisään syöpyneissä tavoitteissani onnistunut ainakin omasta mielestäni kiitettävän hyvin. Olen tehokas ja helposti unohdan omat tarpeeni, jotta muilla olisi hyvä. Ongelmana on vain se, että jossain vaiheessa nuppi ja kuppi täyttyvät. Ratkeaminen tapahtuu läheisten mielestä yllättäen, kun on pitkään pantannut omia toiveitaan ja tarpeitaan. Rankkaa on myös oma kokemus totaalisesta epäonnistumisesta, kun ei enää jaksanutkaan joustaa.
Kokemus etten saavuta noita kaikkia työläitä tavoitteita murtaa itseluottamustani. En osannutkaan ja en taida kuitenkaan riittää. Miksi en jaksa enempää? Jään häpeäni keskellä miettimään, kuka tai mikä tavoitteeni viime kädessä määrittelee. Kun omat voimat loppuvat, jostain pitäisi kuulua ääni: "Sinä olet hyvä juuri tuollaisena." Ei ole hassumpaa, jos ne sanat pystyy minulle sanomaan kumppanini. Mutta samalla ymmärrän, että joudumme tuon toiveen kanssa pian jatkuvaan vakuuttelun kierteeseen. Onko toinen vierelläni ja kanssani vain vakuuttaakseen, että olen hyvä ja riittävä?
On tultava tietoiseksi kaikesta turhasta taakasta, jota kantaa mukanaan ihmissuhteisiinsa menneisyydestä. Sitten on osattava päästää irti. On raivattava uutta tilaa hengittää ja ajatella toisella tavalla. Vuosien varrella palaan tähän jatkuvasti uudelleen parisuhteessani. Teen itsestäni edelleen uusia ja hämmentäviä löytöjä. Kaipaan ja tarjoan itselleni yhä uudelleen armollisuutta. Minä riitän ja olen hyvä tällaisena. Ja tarjoan armollisuutta myös kumppanilleni, jonka tärkein tehtävä ei loppuen lopuksi ole minua eheyttää tai terapoida. Mutta siinä tuo kuitenkin rinnallani kulkee, ihmettelee ja on minulle armollinen.
-Sari-
Pelottavaa on, että olen noissa pääni sisään syöpyneissä tavoitteissani onnistunut ainakin omasta mielestäni kiitettävän hyvin. Olen tehokas ja helposti unohdan omat tarpeeni, jotta muilla olisi hyvä. Ongelmana on vain se, että jossain vaiheessa nuppi ja kuppi täyttyvät. Ratkeaminen tapahtuu läheisten mielestä yllättäen, kun on pitkään pantannut omia toiveitaan ja tarpeitaan. Rankkaa on myös oma kokemus totaalisesta epäonnistumisesta, kun ei enää jaksanutkaan joustaa.
Kokemus etten saavuta noita kaikkia työläitä tavoitteita murtaa itseluottamustani. En osannutkaan ja en taida kuitenkaan riittää. Miksi en jaksa enempää? Jään häpeäni keskellä miettimään, kuka tai mikä tavoitteeni viime kädessä määrittelee. Kun omat voimat loppuvat, jostain pitäisi kuulua ääni: "Sinä olet hyvä juuri tuollaisena." Ei ole hassumpaa, jos ne sanat pystyy minulle sanomaan kumppanini. Mutta samalla ymmärrän, että joudumme tuon toiveen kanssa pian jatkuvaan vakuuttelun kierteeseen. Onko toinen vierelläni ja kanssani vain vakuuttaakseen, että olen hyvä ja riittävä?
On tultava tietoiseksi kaikesta turhasta taakasta, jota kantaa mukanaan ihmissuhteisiinsa menneisyydestä. Sitten on osattava päästää irti. On raivattava uutta tilaa hengittää ja ajatella toisella tavalla. Vuosien varrella palaan tähän jatkuvasti uudelleen parisuhteessani. Teen itsestäni edelleen uusia ja hämmentäviä löytöjä. Kaipaan ja tarjoan itselleni yhä uudelleen armollisuutta. Minä riitän ja olen hyvä tällaisena. Ja tarjoan armollisuutta myös kumppanilleni, jonka tärkein tehtävä ei loppuen lopuksi ole minua eheyttää tai terapoida. Mutta siinä tuo kuitenkin rinnallani kulkee, ihmettelee ja on minulle armollinen.
-Sari-
Kommentit
Lähetä kommentti
Mitä ajatuksia sinussa heräsi? Jaa myös omia kokemuksia.